Kirjoituskilpailuun: Autiomaa

Navakka tuuli työnsi sanomalehtien riekaleita pitkin autioita katuja. Hylätyt toimistorakennukset huutivat äänettä kipua ja pimeää menneisyyttä. Tai pikemminkin pimeämpää tulevaisuutta. Rikotut ikkunalasit olivat helisseet kylmälle asvaltille vuosia sitten. Tämä oli Helsinki. Ei se siltä näyttänyt, mutta kyllä se yhä oli Helsinki, Suomen pääkaupunki. Vaikka Suomi oli jo rappeutunut jätemaa, kuten monet muutkin maat nykypäivänä. Eräs sanomalehdistä lennähti nuoren naisen jalkoihin. Lehden päiväys oli painettu vuodelle 2031, ja sekin oli vuoden vanha. Naisella oli yllään kirkkaanpunainen sadetakki. Tai takki oli joskus ollut kirkkaanpunainen, nyt se oli vain hailakan harmaanpunainen. Nainen tuijotti hiljaisuudessa autioita Helsingin katuja. Miten näin oli päässyt käymään? Ennen niin vilkas ja ihana kaupunki, kuten esimerkiksi tämä Helsinki, ja nyt pelkkä autioitunut roskamaa? Iso-Britannialla ei pyyhkinyt yhtään sen paremmin. Koko saaristo oli eristetty pelkille roskille, eikä koko maassa voinut enää asua. Suomelle oli käymässä samoin.

Suuret pääkaupungit ympäri maailmaa olivat murtuneet. Lakot, luonnonkatastrofit ja ihmisten omat keksinnöt alkoivat sortamaan koko ihmiskuntaa, eikä tunnelin päässä näyttänyt olevan valoa. Ihmiset asuivat harvaseltaan vain niissä paikoissa, jossa pystyi viljelemään hädin tuskin maata, ja oli jonkinmoista vettä. Elämä oli... hyvin erilaista, sanotaanko nyt näin. Todella erilaista.

Naisen nimi oli Elena. Hän oli vielä kymmenen vuotta sitten asunut rikkaassa perheessä, suuressa omakotitalossa, joka muistutti lähes kartanoa. Elena ei ollut kuulunut niihin järkeviin ihmisiin, jotka olivat yrittäneet estää tätä tulevaa muutosta, ihmiset jotka halusivat pelastaa maailman. Kirjaimellisesti. Koko muutos taisi tapahtua parissa vuodessa. Niin hitaasti, ettei sitä välttämättä huomattu, mutta niin nopeasti, että kun muutos huomattiin, ei mitään ollut enää tehtävissä. Ennen olisi varmaan sanottu, että ”luonto sekoaa”, mutta ei. Ihmiset sekosivat. Jo valmiiksi uhanalaiset eläimet kuolivat jätevuorien ja ilmaston lämpenemisen myötä. Pohjoisnavalla porattiin öljyä, joka johti massiivisiin öljyvahinkoihin. Nykyään Pohjoisnapaa ei ole. Pelkkää aavaa merta. Pohjoismaissa, Amerikassa ja Venäjän pohjoisosissa oli mahdotonta enää kasvattaa yhtikäs mitään. Elämisestä tuli ainainen kamppailu. Koskaan ei tiennyt kuka oli ystävä. Ihmiset muuttuivat.

Ja miksi. Miksi näin kävi? Minä kerron. Ihmiset olivat niin itsekkäitä, että nauroivat koko ajatukselle. Miten ihmeessä maapallo voisi tuhoutua? Miten ihmeessä muka roskia olisi liikaa? Työnnetään ne vain Afrikkaan! Niinhän ne kuvittelivat. ”Ei se minua koske, onhan tuolla monia muitakin ihmisiä, jotka voivat kierrättää ja halailla puita”.

Minä en halunnut että näin käy. Mutta kävi siltikin. Minä en halunnut, että naapureissa lapset kysyvät äideiltään, miltä näyttää kukat niityllä. Miltä sade tuoksuu, tai onko taivas oikeasti sininen.

Kysyn yhä itseltäni, miltä maailma näyttäisi, jos olisimme edes yrittäneet muuttaa tulevaisuutta kymmenen vuotta sitten? Jos edes yrittäisitte.