Kotiintulo

Se ei voinut olla totta. Painoin pääni kämmeniini ja itkin. Pääni pursusi ajatuksista enkä osannut tehdä mitään.  Kulunut puistonpenkki oli sotkussa ja ohuen lumipeitteen kuorruttama. Puisto oli aavemaisen hiljainen kuin koko maailma olisi surrut. Suuret tammet ja kuuset olivat valkoisen huurteen peitossa, ja hangella kimalsi läheisen lyhtypylvään valoa. Kyyneleeni kastelivat käteni ja pyyhkäisin ne pois nopealla liikkeellä.
 Äitini oli ollut maailman ihanin ihminen. Kaikki oli ollut hyvin vielä hetki sitten. En edes käsittänyt miten asiat muuttuivat niin nopeasti. Minua kylmäsi ja varpaani olivat jäässä, vaikka olin ne kotoa lähtiessäni nopeasti vuorannut mummon tekemillä villasukilla. Huuhkaja huhuili viereisessä puussa, ja kirosin sille mielessäni. Miksei se voinut olla hiljaa, kuten muutkin? Ajatuksen ei ollut tarkoitus olla mitenkään erityinen, mutta miettiessäni erilaisia vaihtoehtoja miten kysymyksen voisi ymmärtää, purskahdin jälleen itkuun. Äiti ei puhuisi enää koskaan. Eikä koskaan edes astuisi kynnyksen yli takaisin kotiin.
 Muutama kuukausi taaksepäin, äiti oli ollut aivan kunnossa. Hänen piti käydä lääkärissä, jonkun tuiki tavallisen syyn kuin jalkakivut tai selkäkivun takia. Takaisin tullessaan äiti oli muuttunut.
 Äidillä oli syöpä. Tai siis... oli ollut. Ajatus kivisti jäätävän kovasti ja yritin saada sykkeeni rauhoittumaan tuloksetta.  Se oli levinnyt aivan liian nopeasti ja päivät tuntuivat päättyvän aina hiljaisuuteen, jolloin jokainen talossa pelkäsi äidin puolesta. Päiviä ei pystytty kunnolla laskemaan, eikä hoitoja ehditty aloittaa, ennenkuin äiti oli jo sairaalassa. Isä oli murtunut ja itki joka ilta. Olin ollut neuvoton enkä osannut auttaa isääni, kun en osannut itsekkään hahmoittaa tilannetta. Miten äiti voisi kuolla? Ei äiti, ei ikinä.
Ja tänä iltapäivänä isä oli saanut puhelun. Olin kuullut portaissa istuessani puhelimesta vaimeasti nuoren naislääkärin äänen sanovan jotakin, ja isän hartiat putosivat lysyyn. Sen jälkeen isä poistui talosta sanaakaan sanomatta ja kaasutti volvollaan nopeasti pois. Vaikkei hän ollut sanonutkaan mitään, tiesin mitä oli käynyt. Olin pelännyt enemmän kuin koskaan ennen ja paennut huoneeseeni.
 Havahduin muistoistani jälleen puiston penkiltä. Lumi oli kastellut vaatteeni ja hiukseni, vaikkei se liiemmin haitannutkaan. Millään muulla ei nyt ollut väliä kuin äidillä. Huuhkaja päästi taas epämääräisiä ääniä puusta, ja tälläkertaa nousin seisomaan ja kirosin ääneen heittäen samalla kiven puun latvustoa kohden.

Olin aivan kohmeessa, enkä tuntenut sormiani taikka varpaitani. Tärisin kylmästä ja uskalsin liikkua vasta kun näin auringon valon lisääntyvän taivaanrannassa. Liikautin kättäni ikäänkuin kokeillen, toimiko se yhä. Nousin kankeasti penkiltä jättäen jälkeeni saman hiljaisen puiston ja kuluneen penkin. Kävelin ääneti lähemmäs kotiani, mutta epäröin portilla. Laskin käteni metalliselle tangolle ja työnsin sen auki. Sarana kitisi korviaraastavasti, ja kurtistin kulmiani epäröiden. Sisäpiha näytti yhtä autiolta kuin puistokin. No, tokkopa monikaan käveli ulkona aamuviiden aikaan. Ikkunoiden edessä oli verhot, ja vain yhdessä talossa valot päällä. Huokaisin ja vaistomaisesti pyyhin jo kuivuneet kyyneleeni sivuun.

Oven alta kajasti valoa. Isä oli varmasti hereillä. Kaivoin haparoiden ja tärisevin käsin takin taskusta koti-avaimen, ja yritin muutaman kerran työntää sen avaimenreikään ennen kuin sain avattua oven. Isä istui hieman kyyryssä eteisen penkillä. Valo paloi olohuoneessa, mutta muut huoneet olivat pimeänä. Isän katse nousi minun tullessani sisään ja huomasin heti turvonneet silmänaluset, jotka punoittivat pahasti. Hän yritti kaikesta huolimatta olla urhea ja väänsi naamalleen hymyn tapaisen. Hymystä kuitenkin tuli epämääräinen irvistys, ja onneksi isä huomasi sen. Kävelin konemaisesti isän luo ja kiedoin käteni hänen ympärilleen painaen pääni isän olkapäätä vasten.  Isä halasi minua tiukasti ja niiskaisi.

”Mitä me nyt tehdään?” kysyin haparoiden isältä, vaikken odottanutkaan pirteää, normaalia vastausta.
”En tiedä”, isä sanoi murtuneena. ”En yhtään tiedä.”

OS: Viimeiseen viiksikarvaan

Auton hurina lakkasi. Pieni kissan kuono työntyi kuljetuskopan rakosesta ulos haistelemaan ilmaa. Ekaluokkalainen tyttö pyöri ja hyppelehti kopan ympärillä innoissaan, "kesäloma, kesäloma!". Vanhemmat näyttivät arjen harmaannuttamilta, mutta virkosivat merituulen tuntiessaan kasvoillaan.
 Auton takaluukku pamahti kiinni ja joku tarttui kopan kahvaan. Keikkuen ja tärähdellen kissaa kuljetettiin lähemmäs pientä hirsimökkiä. Mökin takana oli synkkä metsä, ja toisella puolen meri. Voiko ihanampaa kesäloman viettopaikkaa kuvitella?
 Viikset väpättäen kissanpentu tuijotti pelokkaasti kopastaan ulos. Metsä oli aivan uusi juttu kissanpennulle, joka oli koko lyhyen elämänsä aikana nähnyt vain betonisia rakennuksia. Tämä oli kuin paratiisi. Pienen kissan väliaikainen paratiisi.

Päivät kuluivat ihanasti. Aurinko paistoi, ja kissanpentu kasvoi vähä vähältä rapsutusten ja kuivanappuloiden voimalla. Se temmelsi rannassa kuin mikä tahansa lapsi, ja tyttölapsi pörräsi sen kanssa. Vesirajassa kissa upotti tassuaan veteen ja läiskäytti vettä. Laineet kastelivat tytön lahkeet ja riemun kiljahdukset kaikuivat naapuritonteille.

Jotain tapahtui. Kuukauden päivät mökillä oltuaan lapsen vanhemmat alkoivat pakata. Laukut vedettiin kiinni ja sähköt laitettiin poikki. Äiti puki tyttöään vaatteisiin. Eikä kukaan edes muistanut kissaa. Pientä kissanpentua rannalla leikkimässä. He unohtivat sen. Aivan kokonaan. 

Päivät kuluivat. Nälkä kurni kovaäänisesti kissan pienessä mahassa. Se oli liian pieni metsästämään, liian pieni lähtemään omilleen.
Mau'uttuaan tuntitolkulla mökin terassilla, se luovutti. Kukaan ei tulisi avaamaan. Kukaan ei ruokkinut sitä, eikä rapsuttanut. Mitä se oli tehnyt väärin? Oliko se ollut tuhma kissa, eikä tyttö halunnut enää leikkiä sen kanssa? Kissa oli ymmällään. Ja nälissään.

"Äitii jätettiinkö me se pikkukisu sinne mökille?" tyttö kysyi ihmetellen. "Joo Aliisa. Ei meillä oo varaa huolehtia siitä kaupungissa, ja se on kissa. Se osaa metsästää itselleen ruokaa sieltä metsästä. Kyllä se pärjää." Näin tytölle opetettiin.

Kylmät yöt saapuivat. Kissa oli hädin tuskin hengissä, syötyään naapureiden roskia ja metsästettyään jo valmiiksi vanhan ja sairaan hiiren. Oravia se ei kiinni saanut, ja linnut olivat liian korkealla. Kerran se melkein jäi ketun hampaisiin. Viimeisenä iltana pieni, luinen kissa tassutti hitaasti mökin rappusille, kävi makuulle ja käänsi hännän ympärilleen. Oli kylmä. Kylmempi kuin koskaan. Pieni kissa sulki silmänsä, eikä avannut niitä enää.

Tuijotti ovea pieni kissa, oli aivan hädissään.
Minä se täällä, avatkaa ovi, onhan jo pimeää.
On nälkä ja jano, unikin jo, minua paleltaa.
Tuo metsäkin huokuu pelottavasti, on jo kuurassa maa.
Ovi aukeni silloin, kun mansikat tuoksui, säteili taivas ja maa.
Ilo kaikui kallion kupeelta, sirkat soitteli viuluaan.
Älä hylkää minua!
Aurinko hitsasi ahjossaan, lintujen kuoro soi.
Kelli kissa nurmella selällään ja onnen maljasta joi.
Nyt pysyy ovi suljettuna, nukkuu portailla vainaja.
Sillä jäätynyt pisara poskellaan ja silmät suljettuna.
Se pisara hyljätyn kyynel on, se itkunsa itkenyt on.
Vain yksi ovi armahti hyljätyn, pääsi lämpöön ja valohon.
Nyt kissojen taivaassa hyljätty, siellä kyynel on pyyhitty pois.
Saa nukkua helmassa armahtajan, mikä parempi olla vois.
Via dolorosa oli viimeinen polku kesäisen lemmikin.
Muistele lähditkö mökiltä Sinä puhtain sydämin. 

-----

Teki mieli kirjottaa tästä. Runo on Liisa Aaltosen käsialaa, muu teksti mun.
Tack så mycket.

Kirjoituskilpailuun: Autiomaa

Navakka tuuli työnsi sanomalehtien riekaleita pitkin autioita katuja. Hylätyt toimistorakennukset huutivat äänettä kipua ja pimeää menneisyyttä. Tai pikemminkin pimeämpää tulevaisuutta. Rikotut ikkunalasit olivat helisseet kylmälle asvaltille vuosia sitten. Tämä oli Helsinki. Ei se siltä näyttänyt, mutta kyllä se yhä oli Helsinki, Suomen pääkaupunki. Vaikka Suomi oli jo rappeutunut jätemaa, kuten monet muutkin maat nykypäivänä. Eräs sanomalehdistä lennähti nuoren naisen jalkoihin. Lehden päiväys oli painettu vuodelle 2031, ja sekin oli vuoden vanha. Naisella oli yllään kirkkaanpunainen sadetakki. Tai takki oli joskus ollut kirkkaanpunainen, nyt se oli vain hailakan harmaanpunainen. Nainen tuijotti hiljaisuudessa autioita Helsingin katuja. Miten näin oli päässyt käymään? Ennen niin vilkas ja ihana kaupunki, kuten esimerkiksi tämä Helsinki, ja nyt pelkkä autioitunut roskamaa? Iso-Britannialla ei pyyhkinyt yhtään sen paremmin. Koko saaristo oli eristetty pelkille roskille, eikä koko maassa voinut enää asua. Suomelle oli käymässä samoin.

Suuret pääkaupungit ympäri maailmaa olivat murtuneet. Lakot, luonnonkatastrofit ja ihmisten omat keksinnöt alkoivat sortamaan koko ihmiskuntaa, eikä tunnelin päässä näyttänyt olevan valoa. Ihmiset asuivat harvaseltaan vain niissä paikoissa, jossa pystyi viljelemään hädin tuskin maata, ja oli jonkinmoista vettä. Elämä oli... hyvin erilaista, sanotaanko nyt näin. Todella erilaista.

Naisen nimi oli Elena. Hän oli vielä kymmenen vuotta sitten asunut rikkaassa perheessä, suuressa omakotitalossa, joka muistutti lähes kartanoa. Elena ei ollut kuulunut niihin järkeviin ihmisiin, jotka olivat yrittäneet estää tätä tulevaa muutosta, ihmiset jotka halusivat pelastaa maailman. Kirjaimellisesti. Koko muutos taisi tapahtua parissa vuodessa. Niin hitaasti, ettei sitä välttämättä huomattu, mutta niin nopeasti, että kun muutos huomattiin, ei mitään ollut enää tehtävissä. Ennen olisi varmaan sanottu, että ”luonto sekoaa”, mutta ei. Ihmiset sekosivat. Jo valmiiksi uhanalaiset eläimet kuolivat jätevuorien ja ilmaston lämpenemisen myötä. Pohjoisnavalla porattiin öljyä, joka johti massiivisiin öljyvahinkoihin. Nykyään Pohjoisnapaa ei ole. Pelkkää aavaa merta. Pohjoismaissa, Amerikassa ja Venäjän pohjoisosissa oli mahdotonta enää kasvattaa yhtikäs mitään. Elämisestä tuli ainainen kamppailu. Koskaan ei tiennyt kuka oli ystävä. Ihmiset muuttuivat.

Ja miksi. Miksi näin kävi? Minä kerron. Ihmiset olivat niin itsekkäitä, että nauroivat koko ajatukselle. Miten ihmeessä maapallo voisi tuhoutua? Miten ihmeessä muka roskia olisi liikaa? Työnnetään ne vain Afrikkaan! Niinhän ne kuvittelivat. ”Ei se minua koske, onhan tuolla monia muitakin ihmisiä, jotka voivat kierrättää ja halailla puita”.

Minä en halunnut että näin käy. Mutta kävi siltikin. Minä en halunnut, että naapureissa lapset kysyvät äideiltään, miltä näyttää kukat niityllä. Miltä sade tuoksuu, tai onko taivas oikeasti sininen.

Kysyn yhä itseltäni, miltä maailma näyttäisi, jos olisimme edes yrittäneet muuttaa tulevaisuutta kymmenen vuotta sitten? Jos edes yrittäisitte.

Korppityttö, luku 2

Ilta hämärtyi, ja Evena marmatti yhä korpista. "Etkö voisi olla jo hiljaa?" Evila sähähti ja käänsi kylkeä auton takapenkillä. He olivat saaneet kyydin Evenan kaverin isältä, joka oli pyörinyt kaupungilla. Harmaat pilvet eivät olleet lähdössä, jopa tuntui että niitä kasaantui yhä lisää ja lisää kaupungin ylle.
 Katulamput syttyivät, ja loivat aavemaista, kellertävää, jossain kohdin valkoista valoa märälle asvaltille. "Outoa, ei ole edes satanut", Evila hämmästeli ääneen. "Oletko kuuro, vai sokea, vai kenties molempia?" Evena älähti ärtyneenä, "Et kai vaan aio sanoa, ettet kuullut kun iltapäivällä satoi kaatamalla vettä? Mehän olimme silloin ostamassa mulle uusia kenkiä!" Platinablondi ärsytti tahallaan. "En mä mitään huomannut?" Evila vastasi, ja puoliksi kysyi itseltään samaa asiaa.
 Evila pyöräytti mustia hiuksiaan etusormensa ympäri ja tytön piti toden teolla miettiä, miksi ei ollut huomannut sadetta. Hänhän oli tuijotellut koko kauppareissun ikkunasta pihalle! Ei mutta - nyt Evila muisti, mitä oli tuijottanut. Sama pikimusta korppi oli tuijottanut tyttöä kaupan ikkunan ulkopuolelta, ja kyllä, korppi oli ollut rutikuiva. Pisarat olivat tuntuneet väistävän korpin kokonaan, sillä linnun mustat sulat olivat kuivat kuin ne olisivat olleet auringon paisteessa koko päivän. Perin kummallista tosiaan.

Päivät matelivat. Evila kaipasi ulos, mutta kiitos rasittavan isosiskonsa, tyttö ei saanut poistua kotoaan ennen kuin sai äitinsä varmistumaan ettei haaveilisi niin paljoa kaupungilla. 'Sinähän voit jäädä vaikka auton alle haaveillessasi kultaseni!', äidin sanat kaikuivat yhä Evilan päässä. Mitä väliä? Hän halusi nähdä kiiltävän mustan korpin uudestaan, nähdä sen pohjattoman mustat silmät ja rutikuivan sulkapeitteen. Nähdä kuinka se liitelee ilmassa, vapaana, ilman että kukaan estää sitä. Evila halusi olla niin kuin se. Vapaa. Mutta valitettavasti hän oli syntynyt todella typerästi ihmiseksi, tavalliseen kaupunkiin, tavallisten ihmisten keskelle. Ei tietoa vapaudesta.
 Keskellä yötä Evila hätkähti hereille korisevaan raakuntaan. Hitaasti tyttö nosti katseensa ja tuijotti herätyskelloaan. "Puoli kaksi..?" Koputus. "Täh?" Evila kuiskasi puoliunessa. Tyttö vavahti huomatessaan tumman möykyn ikkunalaudallaan. Korppi! Mitä ihmettä se teki täällä, Evilan huoneessa? Miksi se seurasi?
 Evila kampesi itsensä hiljaa ylös sängystä ja hiipi ikkunalle. Julman näköiset silmät tuijottivat värähtämättä suoraan tytön silmiin. "Okei, tuo on jo hieman pelottavaa", Evila sanoi hiljaa, ja tytön ääni värähti. Korppi tuntui huomaavan Evilan reaktion sen tuijotukseen, ja vaihtoi heti asentoa hermostuneesti.
"Miksi ihmeessä sinä seurasit mua tänne?" Evila kuiskasi kysymyksensä hiljaa pimeään, aivan kuin lintu olisi kuullut. Korppi vilkaisi Evilaa ja sen silmissä vilahti nopeasti hätäännys.  Pian lintu lehahti takaisin lentoon ja katosi rakennuksen taakse.
"Outoa." Väsyneenä Evila hiipi takaisin sänkyynsä ja vajosi pimeään tiedottomuuteen.


----------
tylsä tuli, I know, mut nyt on yks toine idea päässä :D joku toinen päivä sitte, kun inspaa, mutta tässä välissä saattaa tulla yks oneshotti ... (;

KORPPITYTTÖ

"Takakansi":
Korpit tuntuvat tietävän aivan kaiken 14-vuotiaasta Evilasta. Viha ja tuhoisat ajatukset kuin ruokkivat korppeja, ja lopulta Evila päättää seurata niitä. "Sielunkumppaneilta" tuntuvat korpit eivät kuintekaan ole sitä miltä näyttävät. Onko niihin sittenkään luottamista?

Evin elämä kaatuu täysin isosiskonsa Evenan harteille. Ja Evena ei välitä muusta kuin merkkivaatteistaan ja rakennekynsistään. Näkeekö Evila enää ikinä päivänvaloa, vajottuaan korpin mustaan yöhön?


1. PIKIMUSTA SULKASATO

Bussin tasainen hurina oli vaivuttanut Evilan uneen. Pysähtyessään risteykseen bussi nytkähti inhottavasti herättäen Evilan unestaan. Syysloma lähestyi ja paljon oli uudella kasiluokkalaisella takanaan - ja enemmän edessä. Vihdoinkin kamalat mopotukset olivat ohi.
 Viimein Evilan pysäkki lähestyi ja tyttö painoi stop-nappia kulahtaneessa kaiteessa. Vinkuen jarrut painautuivat pohjaan ja bussi pysähtyi taas nytkähtäen pysäkille.
 Harmaat pilvet varjostivat kaupungin keskustaa. Kahvilan edessä Evi laski laukkunsa tuolille ja jäi odottamaan. Pikimusta korppi lensi Evilan yli rääkäisten kuuluvasti.
"Ei noita yleensä kaupungissa nää" Evi pohti ääneen. Mustat sulat kuin hypnotisoivat tytön ja korppi tuntui tuijottavan Eviä.
"Haloo, maa kutsuu?" Rasittavasta äänen sävystä päätellen se oli Evena, Evilan isosisko. Evila ja Evena olivat kuin täysin eri planeetalta. Evenan platinablondit hiukset tuntuivat säihkyvän pilviselläkin säällä. Hän oli pitkä ja kaunis, rakasti pitkiä rakennekynsiään ja merkkivaatteitaan ja -laukkujaan. Evila taas oli tummempi kuin siskonsa. Mustaksi värjätyt hiukset ja sanke bites-lävistys alaleuassa toivat hyvin erilaisen kuvan hänestä, kuin Evestä.
"Jaa, sori" Evi ähkäisi kääntäen vastahakoisesti katseensa lumoavasta korpista.
"Haaveilet nykyään ihan liikaa" Eve huomautti, ja istuutui Eviä vastapäätä muovisen kahvilapöydän toiselle puolelle. "Kulutat liikaa rahaa laukkuihisi sun muihin tarpeettomaan roskaan..." Evi mutisi, ja Evena nosti häiritsevästi Gucchi-laukkunsa pöydälle.
"Kyllä sä vielä joskus osaat merkkituotteita arvostaa, pikkusisko." Raivostuttavinta Evenassa oli se, että hän kutsui aina Evilaa pikkusiskoksi.
"Mulla on nimikin, jos et sattunut huomaamaan" Evila näpäytti. Evila vihasi kaupallista neiti Täydellisyys-siskoaan, joka sai aina kaiken. Mitään sen ei tarvinnut itse maksaa, sai merkkilaukkunsa ja kyntensäkin poikaystävältään.
 Eve ja Evi olivat lähes kuin mitkä tahansa sisarukset. Mutta vain 'lähes'.
Evila mulkaisi pahasti siskoaan ja hänen teki mieli potkaista häntä kunnolla pöydän alta. Hillittyään raivonsa tyttö mietti vain tapaa päästä säikyttämään siskonsa.
Korppi rääkäisi kovaäänisesti räystäällä, ja Evena säikähti pahemman kerran.
"Mokoma kirppuinen sulkasato!" Evena kirosi ja melkein heitti kengällään korppia. Mutta eihän sisko-kulta viitsinyt laittaa merkkikengälleen sellaista kohtaloa, ei toki.
"Samaa vois sanoa susta, raakut ihan liikaa 'merkkivaatteista' ja 'muodista' sekä 'energiajuomien kallistumisesta'" Evila huomautti kuivasti.
Korppi raakkui lisää. Se tuntui nauravan huvittuneesti. Korppi jatkoi nauruaan, ja Evila katsoi sitä hetken, ja pian nauroi itsekkin siskolleen. Korppi oli tehnyt juuri niinkuin Evila toivoikin. Se oli nolannut Evenan keskellä kaupungin keskustaa. Mikäs sen parempaa?


---
kommentit ois kivoja :)) ruokkikaa korpit jatkamaan :D

And that's who I am

Kukas mä sitten oikein sitten olen?

+ kymmenet muut, jotka löytyy mun weheartit-kuvista, ja jos et oo huomannu,
sinne pääsee oikealla olevasta palkista (:

OS: Hautakivien tyttö

Sadepisarat rummuttivat kattoa, ja mies istui hiljaa olohuoneessa. Kyynel vierähti miehen poskelle, ja puhelin tipahti roikkumaan langastaan pöydän reunalta alas. Pian miehen silmät olivat täysin surun murtaneet, ja hän hautasi kasvonsa suurin kämmeniinsä. Luurista kuului vielä vanhan miehen ääni: "Olen pahoillani", mutta mies vain jatkoi itkemistä.
Miehen nimi on Andy. Hänellä on - anteeksi, oli - vaimo, nimeltä Jacqueline. Kaunis nainen, vasta 25:n ikäinen. Andy ei ollut kuin kaksi vuotta Jacquelinea vanhempi, mutta he olivat olleet naimisissa jo 7 vuotta. Nuoresta iästään huolimatta he olivat rakastaneet toisiaan syvästi. He olivat tavanneet kesällä, ja rakastuneet tuota pikaa. Lapsia heillä ei ollut, vaikka Jacqueline olisi niitä kovasti toinutkin. Nuoripari oli matkustellut romanttisissa ulkomaankohteissa vuosia, kunnes olivat jääneet asumaan tuohon pieneen Englantilaiseen kylään. Hääpäivä olisi ollut viikon kuluttua, mutta yksi puhelinsoitto riitti tuhoamaan kaiken. Mitä oikein tapahtui?

Jacqueline ei koskaan myöhästynyt illalliselta. Kuitenkin sinä päivänä, jolloin puhelinsoitto saapui, Andyn vaimo oli myöhässä. Syysmyrsky oli pyörinyt jo aamusta kyseisen pikkukylän yllä, ja sade piiskasi armotta kulunutta asvalttia. Katulamput olivat jo syttyneet keltaisiksi, kun Andy alkoi huolestumaan.
"Ehkä hän on liikenneruuhkassa" mies pohti ääneen, mutta enimmäkseen vain rauhoittaakseen itseään. "Ei hänelle ole sattunut mitään." Sanoistaan Andy sai rohkeutta, ja puhalsi kynttilät sammuksiin illallispöydästä, johon oli katettu häälahjaksi saadut astiat kahdelle. Televisiota heillä ei ollut, joten Andy vain odotti.

Raivostuttavan kylmä syyssade piiskasi nuoren naisen punertavaa sadetakkia. Saappaat kopisivat asvalttiin ja Jacqueline yritti kiristää tahtia ehtiäkseen autolleen. Nainen oikaisi pienen kahvilan takaa erään kujan läpi, joka haisi tunkkaiselle ja roskapöntöt olivat kaatuilleet märälle kadulle. Naista pelotti, mutta ajatellessaan miestään ja kotona odottavaa illallista Jacqueline sai rohkeutta ja asteli nopeasti kujalle. Siinä vaiheessa kaikki meni pieleen.
Kaksi humalaisen näköistä miestä ilmestyivät pubin taka-ovesta. He huomasivat Jacquelinen, ja arvata saattaa, etteivät he olleet kovin järjissään siinä vaiheessa. Toinen miehistä oli nelissäkymmenissä, ja toinen oli hieman nuorempi.
"Heei sinä... tyttönen.." vanhempi mies örisi. Nuorempi oli selvästi juonut vähemmän, ja lähestyi uhkaavasti tummahiuksista Jacquelinea.
"Pysy kaukana minusta!" nainen sanoi varoittavasti, ja läheinen katulamppu valaisi nuoremman miehen julmat kasvot. Jacqueline säikähti, ja lähti juoksemaan. Hiertävä kipu tuntui käsivarressa, kun nuorempi mies tarttui naista kädestä pysäyttääkseen hänet.
Vanhempi mies oli sammunut roskapönttöjen väliin, ja makasi tiedottomana.
Silloin kaikki meni pieleen.

Pari tuntia oli vierähtänyt. Andy oli jo toden teolla peloissaan vaimonsa puolesta, sillä Jacqueline ei koskaan ollut näin myöhässä, eikä mikään liikenneruuhka kestäisi näin kauan. Pian talon ohi vilahteli muutama poliisiauto kovaäänisesti pillit vinkuen. Andy oli vielä enemmän peloissaan. Hän rohjahti uudehkolle nojatuolille, joka upotti hieman. Kaikki oli niin kuin eilenkin. Lankapuhelin, muutama kynttilä ja tuhkakuppi vieraita varten sohvapöydällä, akvaario hiljaa pulputtamassa. Sinertävä valo heijasti Andyn kasvoihin kylmät, hiljaiset kyyneleet.
Puhelin soi.
"Poliisista iltaa" vanhempi mies sanoi puhelimeen hieman vaivaantuneena.
"I-iltaa" Andy vastasi haparoiden, "miksi soitatte näin myöhään?"
"Saimme ilmoituksen päällekäymisestä ja mahdollisesta raiskauksesta." poliisi vastasi hiljaa. "Nainen on tunnistettu Jacqueline Hallowiksi."
Andyn sydän pysähtyi lähes kokonaan, niin hirveältä asia tuntui. Sanat kaikuivat hetken miehen päässä, ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
"Onko hän elossa?" Andy kysyi epävarmana. Vastaukseksi hän sai vain huokauksen.
"Olen pahoillani."

Puhelin roikkui elottomana pöydän reunalta. Tilanne, josta kerroin aiemmin, oli juuri tapahtunut. Andyn maailma oli romahtanut.

2 KUUKAUTTA MYÖHEMMIN

Andy käveli hiljaa hautausmaan hiekkatietä vaimonsa haudalle. Kyyneleet alkoivat tipahdella miehen takinkaulukselle, kun tuo edes ajatteli vaimoaan, ja hänen kohtaloaan.
Hautakivi oli yksinkertainen, ja sukulaiset olivat tuoneet kukkia. Mies laski pienen lyhdyn hautakiven eteen, ja sytytti siihen ison ulkokynttilän.
"Valaise vaimoni tietä - minne se sitten johtaakaan." Andy kuiskasi ja sulki lyhdyn 'oven'.
Joku laski kätensä hiljaa miehen olkapäälle, ja Andy käänsi hitaasti kasvonsa.

"Jacqueline!" Andy huudahti, vaikkei paljoa ääntä hänen suustaan edes kuulunut.
Nainen nosti sormen huulilleen.
"Se ei ollut sinun vikasi. Et voinut pelastaa minua."
Nainen peruutti vähän matkaa aavemaisesti leijaillen, ja katosi aamu-usvaan.
Andy kuiskasi hiljaa rakkautensa hautakiven vierellä, ja mies käveli hiljaa hautausmaan tammien varjossa. Pian usva peitti hänet näkyvistä, ja Andy katosi aamu-usvaan, kuten vaimonsakin.

---

päivitetty versio oneshotista "Hautakivien tyttö", alkuperäinen löytyy siis gosun foorumilta hakusanalla "OS: Hautakivien tyttö", jos kiinnostaa. Kommenttia?