Kotiintulo

Se ei voinut olla totta. Painoin pääni kämmeniini ja itkin. Pääni pursusi ajatuksista enkä osannut tehdä mitään.  Kulunut puistonpenkki oli sotkussa ja ohuen lumipeitteen kuorruttama. Puisto oli aavemaisen hiljainen kuin koko maailma olisi surrut. Suuret tammet ja kuuset olivat valkoisen huurteen peitossa, ja hangella kimalsi läheisen lyhtypylvään valoa. Kyyneleeni kastelivat käteni ja pyyhkäisin ne pois nopealla liikkeellä.
 Äitini oli ollut maailman ihanin ihminen. Kaikki oli ollut hyvin vielä hetki sitten. En edes käsittänyt miten asiat muuttuivat niin nopeasti. Minua kylmäsi ja varpaani olivat jäässä, vaikka olin ne kotoa lähtiessäni nopeasti vuorannut mummon tekemillä villasukilla. Huuhkaja huhuili viereisessä puussa, ja kirosin sille mielessäni. Miksei se voinut olla hiljaa, kuten muutkin? Ajatuksen ei ollut tarkoitus olla mitenkään erityinen, mutta miettiessäni erilaisia vaihtoehtoja miten kysymyksen voisi ymmärtää, purskahdin jälleen itkuun. Äiti ei puhuisi enää koskaan. Eikä koskaan edes astuisi kynnyksen yli takaisin kotiin.
 Muutama kuukausi taaksepäin, äiti oli ollut aivan kunnossa. Hänen piti käydä lääkärissä, jonkun tuiki tavallisen syyn kuin jalkakivut tai selkäkivun takia. Takaisin tullessaan äiti oli muuttunut.
 Äidillä oli syöpä. Tai siis... oli ollut. Ajatus kivisti jäätävän kovasti ja yritin saada sykkeeni rauhoittumaan tuloksetta.  Se oli levinnyt aivan liian nopeasti ja päivät tuntuivat päättyvän aina hiljaisuuteen, jolloin jokainen talossa pelkäsi äidin puolesta. Päiviä ei pystytty kunnolla laskemaan, eikä hoitoja ehditty aloittaa, ennenkuin äiti oli jo sairaalassa. Isä oli murtunut ja itki joka ilta. Olin ollut neuvoton enkä osannut auttaa isääni, kun en osannut itsekkään hahmoittaa tilannetta. Miten äiti voisi kuolla? Ei äiti, ei ikinä.
Ja tänä iltapäivänä isä oli saanut puhelun. Olin kuullut portaissa istuessani puhelimesta vaimeasti nuoren naislääkärin äänen sanovan jotakin, ja isän hartiat putosivat lysyyn. Sen jälkeen isä poistui talosta sanaakaan sanomatta ja kaasutti volvollaan nopeasti pois. Vaikkei hän ollut sanonutkaan mitään, tiesin mitä oli käynyt. Olin pelännyt enemmän kuin koskaan ennen ja paennut huoneeseeni.
 Havahduin muistoistani jälleen puiston penkiltä. Lumi oli kastellut vaatteeni ja hiukseni, vaikkei se liiemmin haitannutkaan. Millään muulla ei nyt ollut väliä kuin äidillä. Huuhkaja päästi taas epämääräisiä ääniä puusta, ja tälläkertaa nousin seisomaan ja kirosin ääneen heittäen samalla kiven puun latvustoa kohden.

Olin aivan kohmeessa, enkä tuntenut sormiani taikka varpaitani. Tärisin kylmästä ja uskalsin liikkua vasta kun näin auringon valon lisääntyvän taivaanrannassa. Liikautin kättäni ikäänkuin kokeillen, toimiko se yhä. Nousin kankeasti penkiltä jättäen jälkeeni saman hiljaisen puiston ja kuluneen penkin. Kävelin ääneti lähemmäs kotiani, mutta epäröin portilla. Laskin käteni metalliselle tangolle ja työnsin sen auki. Sarana kitisi korviaraastavasti, ja kurtistin kulmiani epäröiden. Sisäpiha näytti yhtä autiolta kuin puistokin. No, tokkopa monikaan käveli ulkona aamuviiden aikaan. Ikkunoiden edessä oli verhot, ja vain yhdessä talossa valot päällä. Huokaisin ja vaistomaisesti pyyhin jo kuivuneet kyyneleeni sivuun.

Oven alta kajasti valoa. Isä oli varmasti hereillä. Kaivoin haparoiden ja tärisevin käsin takin taskusta koti-avaimen, ja yritin muutaman kerran työntää sen avaimenreikään ennen kuin sain avattua oven. Isä istui hieman kyyryssä eteisen penkillä. Valo paloi olohuoneessa, mutta muut huoneet olivat pimeänä. Isän katse nousi minun tullessani sisään ja huomasin heti turvonneet silmänaluset, jotka punoittivat pahasti. Hän yritti kaikesta huolimatta olla urhea ja väänsi naamalleen hymyn tapaisen. Hymystä kuitenkin tuli epämääräinen irvistys, ja onneksi isä huomasi sen. Kävelin konemaisesti isän luo ja kiedoin käteni hänen ympärilleen painaen pääni isän olkapäätä vasten.  Isä halasi minua tiukasti ja niiskaisi.

”Mitä me nyt tehdään?” kysyin haparoiden isältä, vaikken odottanutkaan pirteää, normaalia vastausta.
”En tiedä”, isä sanoi murtuneena. ”En yhtään tiedä.”