OS: Viimeiseen viiksikarvaan

Auton hurina lakkasi. Pieni kissan kuono työntyi kuljetuskopan rakosesta ulos haistelemaan ilmaa. Ekaluokkalainen tyttö pyöri ja hyppelehti kopan ympärillä innoissaan, "kesäloma, kesäloma!". Vanhemmat näyttivät arjen harmaannuttamilta, mutta virkosivat merituulen tuntiessaan kasvoillaan.
 Auton takaluukku pamahti kiinni ja joku tarttui kopan kahvaan. Keikkuen ja tärähdellen kissaa kuljetettiin lähemmäs pientä hirsimökkiä. Mökin takana oli synkkä metsä, ja toisella puolen meri. Voiko ihanampaa kesäloman viettopaikkaa kuvitella?
 Viikset väpättäen kissanpentu tuijotti pelokkaasti kopastaan ulos. Metsä oli aivan uusi juttu kissanpennulle, joka oli koko lyhyen elämänsä aikana nähnyt vain betonisia rakennuksia. Tämä oli kuin paratiisi. Pienen kissan väliaikainen paratiisi.

Päivät kuluivat ihanasti. Aurinko paistoi, ja kissanpentu kasvoi vähä vähältä rapsutusten ja kuivanappuloiden voimalla. Se temmelsi rannassa kuin mikä tahansa lapsi, ja tyttölapsi pörräsi sen kanssa. Vesirajassa kissa upotti tassuaan veteen ja läiskäytti vettä. Laineet kastelivat tytön lahkeet ja riemun kiljahdukset kaikuivat naapuritonteille.

Jotain tapahtui. Kuukauden päivät mökillä oltuaan lapsen vanhemmat alkoivat pakata. Laukut vedettiin kiinni ja sähköt laitettiin poikki. Äiti puki tyttöään vaatteisiin. Eikä kukaan edes muistanut kissaa. Pientä kissanpentua rannalla leikkimässä. He unohtivat sen. Aivan kokonaan. 

Päivät kuluivat. Nälkä kurni kovaäänisesti kissan pienessä mahassa. Se oli liian pieni metsästämään, liian pieni lähtemään omilleen.
Mau'uttuaan tuntitolkulla mökin terassilla, se luovutti. Kukaan ei tulisi avaamaan. Kukaan ei ruokkinut sitä, eikä rapsuttanut. Mitä se oli tehnyt väärin? Oliko se ollut tuhma kissa, eikä tyttö halunnut enää leikkiä sen kanssa? Kissa oli ymmällään. Ja nälissään.

"Äitii jätettiinkö me se pikkukisu sinne mökille?" tyttö kysyi ihmetellen. "Joo Aliisa. Ei meillä oo varaa huolehtia siitä kaupungissa, ja se on kissa. Se osaa metsästää itselleen ruokaa sieltä metsästä. Kyllä se pärjää." Näin tytölle opetettiin.

Kylmät yöt saapuivat. Kissa oli hädin tuskin hengissä, syötyään naapureiden roskia ja metsästettyään jo valmiiksi vanhan ja sairaan hiiren. Oravia se ei kiinni saanut, ja linnut olivat liian korkealla. Kerran se melkein jäi ketun hampaisiin. Viimeisenä iltana pieni, luinen kissa tassutti hitaasti mökin rappusille, kävi makuulle ja käänsi hännän ympärilleen. Oli kylmä. Kylmempi kuin koskaan. Pieni kissa sulki silmänsä, eikä avannut niitä enää.

Tuijotti ovea pieni kissa, oli aivan hädissään.
Minä se täällä, avatkaa ovi, onhan jo pimeää.
On nälkä ja jano, unikin jo, minua paleltaa.
Tuo metsäkin huokuu pelottavasti, on jo kuurassa maa.
Ovi aukeni silloin, kun mansikat tuoksui, säteili taivas ja maa.
Ilo kaikui kallion kupeelta, sirkat soitteli viuluaan.
Älä hylkää minua!
Aurinko hitsasi ahjossaan, lintujen kuoro soi.
Kelli kissa nurmella selällään ja onnen maljasta joi.
Nyt pysyy ovi suljettuna, nukkuu portailla vainaja.
Sillä jäätynyt pisara poskellaan ja silmät suljettuna.
Se pisara hyljätyn kyynel on, se itkunsa itkenyt on.
Vain yksi ovi armahti hyljätyn, pääsi lämpöön ja valohon.
Nyt kissojen taivaassa hyljätty, siellä kyynel on pyyhitty pois.
Saa nukkua helmassa armahtajan, mikä parempi olla vois.
Via dolorosa oli viimeinen polku kesäisen lemmikin.
Muistele lähditkö mökiltä Sinä puhtain sydämin. 

-----

Teki mieli kirjottaa tästä. Runo on Liisa Aaltosen käsialaa, muu teksti mun.
Tack så mycket.

Kirjoituskilpailuun: Autiomaa

Navakka tuuli työnsi sanomalehtien riekaleita pitkin autioita katuja. Hylätyt toimistorakennukset huutivat äänettä kipua ja pimeää menneisyyttä. Tai pikemminkin pimeämpää tulevaisuutta. Rikotut ikkunalasit olivat helisseet kylmälle asvaltille vuosia sitten. Tämä oli Helsinki. Ei se siltä näyttänyt, mutta kyllä se yhä oli Helsinki, Suomen pääkaupunki. Vaikka Suomi oli jo rappeutunut jätemaa, kuten monet muutkin maat nykypäivänä. Eräs sanomalehdistä lennähti nuoren naisen jalkoihin. Lehden päiväys oli painettu vuodelle 2031, ja sekin oli vuoden vanha. Naisella oli yllään kirkkaanpunainen sadetakki. Tai takki oli joskus ollut kirkkaanpunainen, nyt se oli vain hailakan harmaanpunainen. Nainen tuijotti hiljaisuudessa autioita Helsingin katuja. Miten näin oli päässyt käymään? Ennen niin vilkas ja ihana kaupunki, kuten esimerkiksi tämä Helsinki, ja nyt pelkkä autioitunut roskamaa? Iso-Britannialla ei pyyhkinyt yhtään sen paremmin. Koko saaristo oli eristetty pelkille roskille, eikä koko maassa voinut enää asua. Suomelle oli käymässä samoin.

Suuret pääkaupungit ympäri maailmaa olivat murtuneet. Lakot, luonnonkatastrofit ja ihmisten omat keksinnöt alkoivat sortamaan koko ihmiskuntaa, eikä tunnelin päässä näyttänyt olevan valoa. Ihmiset asuivat harvaseltaan vain niissä paikoissa, jossa pystyi viljelemään hädin tuskin maata, ja oli jonkinmoista vettä. Elämä oli... hyvin erilaista, sanotaanko nyt näin. Todella erilaista.

Naisen nimi oli Elena. Hän oli vielä kymmenen vuotta sitten asunut rikkaassa perheessä, suuressa omakotitalossa, joka muistutti lähes kartanoa. Elena ei ollut kuulunut niihin järkeviin ihmisiin, jotka olivat yrittäneet estää tätä tulevaa muutosta, ihmiset jotka halusivat pelastaa maailman. Kirjaimellisesti. Koko muutos taisi tapahtua parissa vuodessa. Niin hitaasti, ettei sitä välttämättä huomattu, mutta niin nopeasti, että kun muutos huomattiin, ei mitään ollut enää tehtävissä. Ennen olisi varmaan sanottu, että ”luonto sekoaa”, mutta ei. Ihmiset sekosivat. Jo valmiiksi uhanalaiset eläimet kuolivat jätevuorien ja ilmaston lämpenemisen myötä. Pohjoisnavalla porattiin öljyä, joka johti massiivisiin öljyvahinkoihin. Nykyään Pohjoisnapaa ei ole. Pelkkää aavaa merta. Pohjoismaissa, Amerikassa ja Venäjän pohjoisosissa oli mahdotonta enää kasvattaa yhtikäs mitään. Elämisestä tuli ainainen kamppailu. Koskaan ei tiennyt kuka oli ystävä. Ihmiset muuttuivat.

Ja miksi. Miksi näin kävi? Minä kerron. Ihmiset olivat niin itsekkäitä, että nauroivat koko ajatukselle. Miten ihmeessä maapallo voisi tuhoutua? Miten ihmeessä muka roskia olisi liikaa? Työnnetään ne vain Afrikkaan! Niinhän ne kuvittelivat. ”Ei se minua koske, onhan tuolla monia muitakin ihmisiä, jotka voivat kierrättää ja halailla puita”.

Minä en halunnut että näin käy. Mutta kävi siltikin. Minä en halunnut, että naapureissa lapset kysyvät äideiltään, miltä näyttää kukat niityllä. Miltä sade tuoksuu, tai onko taivas oikeasti sininen.

Kysyn yhä itseltäni, miltä maailma näyttäisi, jos olisimme edes yrittäneet muuttaa tulevaisuutta kymmenen vuotta sitten? Jos edes yrittäisitte.