OS: Viimeiseen viiksikarvaan

Auton hurina lakkasi. Pieni kissan kuono työntyi kuljetuskopan rakosesta ulos haistelemaan ilmaa. Ekaluokkalainen tyttö pyöri ja hyppelehti kopan ympärillä innoissaan, "kesäloma, kesäloma!". Vanhemmat näyttivät arjen harmaannuttamilta, mutta virkosivat merituulen tuntiessaan kasvoillaan.
 Auton takaluukku pamahti kiinni ja joku tarttui kopan kahvaan. Keikkuen ja tärähdellen kissaa kuljetettiin lähemmäs pientä hirsimökkiä. Mökin takana oli synkkä metsä, ja toisella puolen meri. Voiko ihanampaa kesäloman viettopaikkaa kuvitella?
 Viikset väpättäen kissanpentu tuijotti pelokkaasti kopastaan ulos. Metsä oli aivan uusi juttu kissanpennulle, joka oli koko lyhyen elämänsä aikana nähnyt vain betonisia rakennuksia. Tämä oli kuin paratiisi. Pienen kissan väliaikainen paratiisi.

Päivät kuluivat ihanasti. Aurinko paistoi, ja kissanpentu kasvoi vähä vähältä rapsutusten ja kuivanappuloiden voimalla. Se temmelsi rannassa kuin mikä tahansa lapsi, ja tyttölapsi pörräsi sen kanssa. Vesirajassa kissa upotti tassuaan veteen ja läiskäytti vettä. Laineet kastelivat tytön lahkeet ja riemun kiljahdukset kaikuivat naapuritonteille.

Jotain tapahtui. Kuukauden päivät mökillä oltuaan lapsen vanhemmat alkoivat pakata. Laukut vedettiin kiinni ja sähköt laitettiin poikki. Äiti puki tyttöään vaatteisiin. Eikä kukaan edes muistanut kissaa. Pientä kissanpentua rannalla leikkimässä. He unohtivat sen. Aivan kokonaan. 

Päivät kuluivat. Nälkä kurni kovaäänisesti kissan pienessä mahassa. Se oli liian pieni metsästämään, liian pieni lähtemään omilleen.
Mau'uttuaan tuntitolkulla mökin terassilla, se luovutti. Kukaan ei tulisi avaamaan. Kukaan ei ruokkinut sitä, eikä rapsuttanut. Mitä se oli tehnyt väärin? Oliko se ollut tuhma kissa, eikä tyttö halunnut enää leikkiä sen kanssa? Kissa oli ymmällään. Ja nälissään.

"Äitii jätettiinkö me se pikkukisu sinne mökille?" tyttö kysyi ihmetellen. "Joo Aliisa. Ei meillä oo varaa huolehtia siitä kaupungissa, ja se on kissa. Se osaa metsästää itselleen ruokaa sieltä metsästä. Kyllä se pärjää." Näin tytölle opetettiin.

Kylmät yöt saapuivat. Kissa oli hädin tuskin hengissä, syötyään naapureiden roskia ja metsästettyään jo valmiiksi vanhan ja sairaan hiiren. Oravia se ei kiinni saanut, ja linnut olivat liian korkealla. Kerran se melkein jäi ketun hampaisiin. Viimeisenä iltana pieni, luinen kissa tassutti hitaasti mökin rappusille, kävi makuulle ja käänsi hännän ympärilleen. Oli kylmä. Kylmempi kuin koskaan. Pieni kissa sulki silmänsä, eikä avannut niitä enää.

Tuijotti ovea pieni kissa, oli aivan hädissään.
Minä se täällä, avatkaa ovi, onhan jo pimeää.
On nälkä ja jano, unikin jo, minua paleltaa.
Tuo metsäkin huokuu pelottavasti, on jo kuurassa maa.
Ovi aukeni silloin, kun mansikat tuoksui, säteili taivas ja maa.
Ilo kaikui kallion kupeelta, sirkat soitteli viuluaan.
Älä hylkää minua!
Aurinko hitsasi ahjossaan, lintujen kuoro soi.
Kelli kissa nurmella selällään ja onnen maljasta joi.
Nyt pysyy ovi suljettuna, nukkuu portailla vainaja.
Sillä jäätynyt pisara poskellaan ja silmät suljettuna.
Se pisara hyljätyn kyynel on, se itkunsa itkenyt on.
Vain yksi ovi armahti hyljätyn, pääsi lämpöön ja valohon.
Nyt kissojen taivaassa hyljätty, siellä kyynel on pyyhitty pois.
Saa nukkua helmassa armahtajan, mikä parempi olla vois.
Via dolorosa oli viimeinen polku kesäisen lemmikin.
Muistele lähditkö mökiltä Sinä puhtain sydämin. 

-----

Teki mieli kirjottaa tästä. Runo on Liisa Aaltosen käsialaa, muu teksti mun.
Tack så mycket.